Minni ja rakkaus

Naapurin pieni pötkäle, karkeakarvainen mäyräkoira Minni, oli ensimmäistä kertaa minulla hoidossa. Minnin äidillä oli koko päivän kestänyt keikka, joten koiraparka joutui samana päivänä kahden uuden ihmisen hoidettavaksi. Minni on joutunut kerran vaihtamaan kotia, ja se kokee tavallisenakin työpäivänä eroahdistusta, jota se aina välillä ilmaisee ulvomalla.

Päivähoitajan tuodessa Minnin illalla minulle koira tuli innokkaasti ja määrätietoisesti sisälle. Se tutki ja haisteli kaikki paikat, söi ja kalusi luuta. Välillä leikittiin heittämällä lelukenkää. Toinen sukkanikin katosi siinä melskeessä, enkä tiedä, minne Minni sen piilotti. Koira käyttäytyi kiltisti, mutta oli levoton ja ravasi taukoamatta edestakaisin pienillä tassuillaan. Ulkonakin käytiin, mutta se ei kauan helpottanut tilannetta. Kotiin olisi pitänyt päästä, ja suuren osan ajasta koira odotti ovella äitiään tulevaksi. 

Kun äiti sitten vihdoin saapui, riemu oli tietysti rajaton. Koira suukotteli tuttuja kasvoja ja rauhoittui silmin nähden. Se oli varmaankin suuresti huojentunut, että kyseessä ei taas ollutkaan kodin ja perheen vaihto. 

Koiranpennut ja mitkä tahansa ihmisen kesyttämät eläimet – joskus luonnonkin eläimet – suhtautuvat meihin vilpittömän luottavaisesti. Ne eivät osaa odottaa meiltä muuta kuin hyvää. On sydäntäsärkevää, jos tämä luottamus petetään ja nämä rakkautta kaipaavat olennot torjutaan ja hylätään oman onnensa nojaan. Vielä sydäntäsärkevämpää on tietää, että niitä kohdellaan kaltoin. 

Minnillä on ollut onni myötä: se on syntynyt rakastettavaksi ja rakastamaan. Kunpa tämä onni kohtaisi kaikkia eläimiä.