Valkoposkihanhien kasvanut kanta on tänä kesänä saanut helsinkiläiset
raivostumaan. Jotkut ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja katkovat
linnuilta siipiä, usuttavat koiria näiden kimppuun tai ajavat pyörällä
poikasten päälle. Jos olisin ihmisaivoilla varustettu valkoposkihanhi tai mikä
muu eläin tahansa, olisin erittäin huolestunut ihmisen hallitsemattomasta
lisääntymisestä, elinympäristön tuhoamisesta ja reviirilleni tunkeutumisesta.
Humanisteina itseään pitävät puolustavat yleensä vähemmistöjen oikeuksia.
Tämä onkin tärkeää, koska vähemmistöasemasta on vaikea yksin taistella
tarpeeksi tehokkaasti enemmistön sortoa vastaan. Ihmiskuntana emme ole
enemmistö; olemme vain mitättömän pieni vähemmistö tällä planeetalla, jota
pidämme omanamme.
Meillä on tapana puhua väheksyvästi muista laeista. Erityisen huolestuttava
minusta on paljon käytetty sanonta ’kohdella kuin eläintä’. Käytämme tuota
sanontaa, kun joku ihminen tai ihmisryhmä tulee alistetuksi, sorretuksi,
kidutetuksi tai tapetuksi. Olemme hyväksyneet sen asenteen, että eläintä saa ja
tulee kohdella huonosti. Ihmisen hallintaoikeutta jotkut perustelevat
Raamatulla, jotkut toiset taas ylivertaisella älykkyydellämme. En tiedä, mitä
pitäisi ajatella sellaisesta älykkyydestä, jota käytetään muiden lajien ja
viime kädessä myös oman lajimme ja koko planeettamme tuhoamiseen.
Humanismin sijasta meidän pitäisi ehkä ruveta käyttämään sanaa
posthumanismi. Tällä en nyt viittaa koneihmisiin, kyborgin kaltaisiin
olentoihin, joista jotkut fantisoivat. Posthumanismi-käsitettä voidaan käyttää
myös kuvamaan asennetta, joka tulee humanismin jälkeen, kun ihmiset ymmärtävät
aidosti paikkansa yhtenä osana biodiversiteettiä. Ei ole mitään pelkoa siitä,
ettemme lajina tulisi myös jatkossa huolehtimaan omasta hyvinvoinnistamme.
Eläinten oikeuksien puolustajat eivät myöskään ole tunteettomia oman lajinsa
sorrettuja kohtaan. Posthumanismi on muidenkin olioiden ymmärtämisellä
laajennettua humanismia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja