Ottopoikani Joy
oli luppakorvainen ja mantelisilmäinen virolaispoika. Entinen omistaja oli
jättänyt sen eläinlääkärille, josta se toimitettiin löytökoirien tarhaan.
Kyselin koditonta koiraa ensin Helsingin eläinsuojeluyhdistykseltä, joka ei
kuitenkaan ollut halukas luovuttamaan koiria kerrostaloon. Onneksi löytyi Joy
Pelastetaan koirat -sivuston kautta. Välittäjä kertoi Joyn olevan sillä
hetkellä ainoa mahdollinen koira minulle. Netissä olevan kuvan perusteella en
aluksi ollut kovin innostunut juuri tästä koirasta, mutta tavatessamme huomasin
heti, että koira olikin kaunis.
Kiireisiini
vedoten yritin siirtää koiran noutamisen myöhemmäksi, mutta syksy oli jo
pitkällä, ja välittäjä muistutti, että koiralla alkaa olla vilu ulkotarhalla.
Niinpä lähdin matkaan ja hain Tsoikan Tallinnasta. Jo satamassa sain esimakua
koiran kriittisestä suhtautumisesta lajitovereihinsa. Joylla oli tapana
ilmaista täysin perustelemattomat mielipiteensä muista koirista haukkumalla ja
ärhentelemällä. Tottumattomana koiranomistajana minulla oli täysi työ pitää
hihnasta kiinni.
Kotiin
saavuttuamme näytin koiralle hankkimani korin, johon Tsoikka sen enempiä
ihmettelemättä käpertyikin. Koiran kori oli ensimmäisenä yönä sänkyni vieressä,
mutta aamulla herätessäni koira ei ollutkaan korissaan. Löysin sen eteisestä makaamassa
tassut ovelle päin ikään kuin odottamassa, että milloinkahan tästä paikasta
lähdetään eteenpäin. Eihän tämä kuitenkaan ole minun kotini. Siirsin korin
eteiseen, ja sanoin koiralle, että tämä on nyt sinun kotisi ja korisi, ole
hyvä. Siitä lähtien koira viettikin korissaan suurimman osan ajastaan.
Joy oli aiemmin
ollut perheessä, ja se oli sisäsiisti ja käyttäytyi hyvin kotona. Pöydät se
kiersi kaukaa, jottei vahingossa vain rikkoisi mitään. Ei mennyt kauan, ennen
kuin tajusin, miten helppoa koiraa onkaan rakastaa. Aamuisin se tuli
herättämään minut, ja joskus puoliunisena hätkähdin märkää kuonoa
käsivarrellani. Koskaan koira ei kuitenkaan herätellyt liian aikaisin.
Oman pedin
lisäksi syli oli Tsoikalle turvallinen paikka. Aina en telkkaria matalassa
tuolissa katsoessani olisi halunnut koiraa karvoittelemaan vaatteitani, mutta
yleensä havaitsin pian, että joku yrittää mahdollisimman huomaamattomasti
hivuttautua syliini. Sylikkäin katsoimme ja haukuimme myös uudenvuoden
ilotulitukset. Jouluista Joy piti, koska silloin sai lahjoja. Palatessani muilta
puuhiltani huomasin kuusen alla olevien lahjapakettien availun alkaneen ilman
minua. Lahjat avattuaan Joy tuli henkilökohtaisesti kiittämään.
Hylkäämis- ja
tarhakokemuksista varmasti johtui, että Tsoikka oli epävarma itsestään.
Toisille koirille ärhentely jatkui, eivätkä edes opinnot yksityisopettajan
johdolla juurikaan muuttaneet sen käytöstä. Ystäviä löytyi lähinnä pienemmistä
koirista, joita se ei kokenut uhkaaviksi. Nämä harvat ystävät olivat sitäkin
rakkaampia, eikä riemulla kohdatessa ollut rajoja.
Joy oli viisivuotias
tulleessaan minulle. Alkuvuosina sillä oli runsaasti energiaa; olihan se mies
parhaassa iässään. Koirapuistossa juostiinkin sellaista vauhtia, että ymmärsin,
että koirasta olisi varmasti tullut kilpaurheilija, jos sitä olisi valmennettu
ajoissa. Valitettavasti sairaudet ja lopussa sokeus hidastivat pojan menoa.
Eläinlääkäreitä Joy vihasi, mikä ei ollut mikään ihme: olihan se kerran jätetty
eläinlääkäriin. Lääkärikäynnit olivatkin aikamoinen äänikoettelemus kaikille
paikalla olijoille.
Tsoikka rakasti
huomioiduksi tulemista. Jos lenkillä vieras ihminen tuli silittelemään ja
ihailemaan sitä, poika oli onnessaan. Joskus pääsi käymään niin, että joku
lapsi tuli muitta mutkitta halimaan sitä, eikä koira ollut moksiskaan. Silti
suosittelen kaiken varalta lasten vanhemmille, etteivät he anna lasten silittää
kysymättä vieraita koiria.
Tsoikalla oli
myös omat erityisen rakkaat ihmisensä, joita se tervehti hyppimällä ja
juoksemalla niin, että sen pieni sydän oli pakahtua. Erittäin suuri ilonaihe
oli ruoka, jota ei yksinkertaisesti voinut syödä tarpeeksi. Joskus leipoessani
tunsin jonkun tuijottavan takanani: koirahan se siellä tapitti
mantelisilmillään kuola leukapielistä valuen. Jo ensimmäisenä syksynä huomasin,
että Joy keräili metsälenkeillä kuivuneita mustikoita. Sitä ei myöskään
tahtonut saada irrotetuksi mustaviinimarjapensaasta, josta se nappaili makeita
herkkuja suuhunsa. Marja-ajan mentyä pihalta löytynyt edellisvuoden homehtunut luumukin
saattoi pelastaa päivän: sen kivi kun raksui niin mukavasti hampaissa.
Ruoka oli se,
millä koiraa saattoi helposti motivoida. Vaikka vesi ja turkin kastuminen olivat
sille inhon aihe, se jonotti kylpyhuoneeseen pääsyä, koska tiesi, että suihkun
jälkeen saa nameja. Koirilla on yleensä karvanlähtö keväisin, mutta Tsoikalla
se oli 365 päivää vuodessa. Pestynä ja harjattuna sen turkki oli kiiltävä ja
silkinpehmeä. Tsoikalla oli erittäin arat tassut, jotka eivät sietäneet lunta
ja pakkasta. Niinpä sen oli pakko pitää talvella tossuja, jotta ulkoilu
onnistuisi. Vastaantulijoita neljässä jalassa vilkkuvat puna-mustat tossut
huvittivat, ja koira sai kuulla, ettei se ole katu-uskottava.
Joy oli oma
itsensä ja persoona isolla alkukirjaimella. Se oli minulla kahdeksan vuotta. Päätin
jo varhain, että kun tulee Joyn aika lähteä, sitä ei viedä eläinlääkäriin, vaan
lääkäri saa tulla antamaan pistoksensa sen kotiin. Tsoikka siirtyi koirien
taivaaseen kesällä 2016. Siellä se varmasti nytkin viipeltää viheriäisillä
niityillä ja käy aina välillä portilla esittämässä perustelemattomat mielipiteensä
sisäänpyrkijöistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja