Luonto kuuluu meille kaikille

Suomalaisuuteen mielletään kuuluvaksi maan omistaminen. Mökillä tai omakotitalossa pitää saada olla rauhassa: mitä kauempana naapurit ovat sitä parempi. Pihoja, teitä, rantoja ja metsiä suojellaan muiden vierailuilta. Jossain määrin ymmärränkin tämän, koska itsekin rakastan rauhaa. Kuitenkin on myös tärkeää, että kaikilla – niin maalla kuin kaupungeissa – on mahdollisuus luontosuhteeseen. Jotta ihmiset pienestä pitäen oppisivat kunnioittamaan ja ymmärtämään luontoa, heidän täytyy päästä vaivattomasti kosketuksiin metsien, rantojen ja kaupunkipuistojen kanssa. Luonnon pitää olla itsestään selvä jokaiseen päivään kuuluva asia. 

Vaikka käsitän ajatuksen siitä, että asutus kannattaa keskittää kaupunkimaisiin keskuksiin, joissa rakennetaan mahdollisimman korkeasti, olen eri mieltä esimerkiksi Vihreiden ajamasta kaavoituspolitiikasta Helsingissä. Ei ole mielekästä, että ainoa luonto sijaitsee erämaissa matkojen päässä, jonne pitäisi erikseen matkustaa autolla, jos sellainen on. Oma lähimetsäni on jo pilattu arkkitehtipalkinnonkin saaneella erittäin tiiviillä pienkerrostalo- ja rivitaloasutuksella. Huvittavinta on, että alueelle houkutellaan tuhansia ihmisiä metsämaisemaan vedoten, vaikka pystyssä ei ole enää montaakaan karahkaa ja eläimet on ajat sitten karkotettu.

Ihmisen fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi vaatii luonnossa olemista. Luontoon ja eläimiin kohdistuva vandalismi, tuhoaminen ja saastuttaminen kertovat  olemattomasta ja vääristyneestä luontosuhteesta. Metsät, niityt, järvet, meri ja rannat kuuluvat kaikille. Jos meillä on käsitys siitä, että olemme osa luontoa, tunnemme myös vastuumme sen säilyttämisestä seuraaville sukupolville.