Lemmikkejä ja villieläimiä

Jokin vuosi sitten luin erään korkeasti oppineen henkilön artikkelin, jossa hän yritti todistaa, että eläimillä ei ole tietoisuutta. Ne – mukaan lukien kädelliset – poikkeavat tässä suhteessa ratkaisevasti ihmisestä. En tiedä, miksi hän koki tärkeäksi todistella eläimen ja ihmisen eroja, mutta artikkeliin vastannut eläintieteilijä, myöskin korkeasti koulutettu, tyrmäsi tämän tyyppisen argumentaation vanhentuneena ja pölyttyneenä. Jos sinulla joskus on ollut koira ja olet avannut keittiön kaapin antaaksesi sille namin, tiedät, että koiran muisti toimii vastakin, kun kaapin ovi avataan. Muistaminen ei ymmärtääkseni ole refleksiivistä tai vaistonvaraista toimintaa.

Ihmisen suhde lemmikkeihin on ainutlaatuinen. Jotkut eläinaktivistit arvostelevat lemmikkien pitämistä; eläinhän on koko elämänsä vankina. Kesytetty eläin ei kuitenkaan selviä hyvin luonnossa (kaupunkien kaduista puhumattakaan), jossa se on sitä paitsi alttiina kaikenlaisille vaaroille, ei vähiten ihmisen taholta. Suhteemme luonnon eläimiin on toisenlainen. Itse ruokin talvella lintuja ja oravia, mutta en yritä kesyttää niitä, koska en voi olla varma, minkälainen ihminen ja missä tarkoituksessa käyttää hyväkseen syntynyttä luottamusta tulevaisuudessa. Ihailemme kauniita kuvia luonnoneläimistä, mutta liian lähellä ollut kuvaaja voi myös toimia eläinten vahingoksi: emo saattaa esimerkiksi hylätä ihmiseltä tuoksuvat jälkeläisensä. 

Joskus harvoin villieläimenkin kesyttäminen saattaa olla perusteltua. Vaikea on suhtautua tuomitsevasti Juuso-karhun elämään Kuusamon suurpetokeskuksessa. Ammutun emon pentu ei varmasti olisi selvinnyt omin päin. On hellyttävää katsella videota, jossa Juuso ja sen veli rientävät kasvatti-isänsä syliin aivan kuin koiranpennut. 

Kädelliset ovat aivan oma lukunsa, kun puhutaan ihmisen ja eläimen eroista. Jotkut teistä ovat varmasti nähneet televisiossa esitetyn dokumentin Kokosta, joka oppi viittomakielen. Tutkijat ovat erimielisiä siitä, voiko Kokon käyttämää kieltä kutsua kieleksi vai onko Koko vain oppinut antamaan vastauksia, joita ihmiset siltä odottavat. Joka tapauksessa Koko vaikutti sangen inhimilliseltä: tuskinpa monellakaan apinalla on lemmikkikissaa. Kokon toteutumatta jäänyt unelma äitiydestä tuntui kovin riipaisevalta. Kokon tutkija ja äiti ei ollut varma, olisiko hän enää nykyisen eläinkäsityksemme vallitessa ottanut gorillaa ja yrittänyt opettaa sitä. Ainakin tuo tutkimus on osoittanut, että gorillat ovat huomattavasti älykkäämpiä kuin aiemmin uskoimme. Ja paljon inhimillisempiä.

Televisiossa esitettiin hiljattain eläinohjelma, jota en pystynyt katsomaan. Kyseessä oli kidutettujen orankien kuntoutuskeskuksesta tehty dokumentti. Keskuksessa hoidettiin myös onnekkaasti pelastettua orankinaarasta, jota oli vuosien ajan pidetty seinään kahlittuna bordellissa. Aina en tiedä, kumpi minusta tuntuu inhimillisemmältä: eläin vai ihminen.

Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä

On sairaus, jonka nimeä en tahdo lausua. Sitä on olemassa kahta tyyppiä: se, josta voi parantua ja se toinen, johon kuolee, jollei sitä ennen onnistu menehtymään johonkin onnettomuuteen tai vastaavaan. Minulla on se jälkimmäinen. Lääkärit eivät pysty eivätkä halua antaa arvioita mahdollisesta jäljellä olevasta elinajasta. Voin elää viikkoja, kuukausia tai vuosia. 

Monet tämän sairauden kohdanneet kokevat epätoivoa ja surua. Ainakin se hetki, kun siitä saa tietää, on sokki. Minun ensimmäiset sanani diagnoosin jälkeen olivat: no, onneksi en ehkä kuolekaan Alzheimeriin. Se on sukuani piinaava toinen sairaus, joka on leijunut uhkana pääni päällä lapsuudesta lähtien. 

Tämä minun sairauteni on juuri se, jota yleensä eniten pelätään. Perheen ja ystävien avun lisäksi sairastuneet kaipaavat usein vertaistukea, ja he liittyvät samaa sairautta potevien yhdistyksiin. 

Sairastuneelle sairaus on stigma, josta ei pääse eroon. Huomaat pian, että et olekaan sinä, vaan sairautesi kantaja. Tuttavat yrittävät osoittaa empaattisuuttaan kyselemällä ensiksi, miten voit. Usein alan silloin hermostuneesti selittää vointiani, veriarvojani ja tulevia tarkastuksiani, vaikka oikeastaan en haluaisi puhua tästä aiheesta lainkaan. En halua kieltää todellisuutta, mutta niin kauan kuin herään suhteellisen kivuttomaan päivään, minua kiinnostaa ihan muut asiat. En ole enkä halua olla sairauteni.

Minulla on tähän saakka ollut onnea. Lääkityksen avulla sairauteni ei pitkään aikaan ole edennyt. Naistenlehdet ja iltapäivälehdet ovat täynnä juttuja julkkiksista, jotka ovat taistelleet menestyksellisesti tätä sairautta vastaan. En usko, että minun sodassani voi voittaa. Noudatan lääkärin ohjeita enkä etsi ihmeparannusta. En myöskään tiedä, olenko sairauteni ansiosta muuttunut tai oppinut paljon uutta, toivottavasti kuitenkin sentään jotain. 

En tunne olevani oman elämäni ja kuolemani sankari. Elän vain tätä päivää. Virkistävä poikkeus rohkaisevista julkkisjutuista oli naiskoomikko, joka itse oli rankkojen hoitojen jälkeen parantunut. Hän päätti haastattelun sanoihin: ”Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.”  

Muovikassi on tappoväline

Minua ärsytti, kun muovikasseista tuli maksullisia. Oli hankalaa, kun oli unohtanut ottaa kotoa mukaansa riittävän suuren laukun tai vanhan muovikassin. Sitä ennen minua oli aina ärsyttänyt valtava muovikassien määrä keittiön alakaapissa. Eniten ärsyttivät eri firmojen jakamat brändikassit, joita ei kuitenkaan voi sulkea niin, että niitä voisi käyttää roskapusseina.

Vähitellen olen oppinut välttelemään uuden muovikassin ostamista, ja jos joku vaikkapa apteekissa tarjoaa muovipussia lääkkeideni suojaksi, torjun tarjouksen kohteliaasti. Nyt ärsyttää, kun ei muista kalatiskillä sanoa, että niitä silakoita ei tarvitse sujauttaa kahteen päällekkäiseen muovipussiin, paperikin kävisi aivan mainiosti. Usein on liian myöhäistä, ennen kuin sytyttää. Joskus tekisi myös mieli ostaa valmista irtosalaattia, mutta se pakataan paksuun muovikippoon, jolla ei ole myöhemmin mitään käyttöä. 

Lyhytnäköinen ja itsekäs muovinkäyttöni ei ole kokonaan loppunut, mutta olen tullut entistä tietoisemmaksi valinnoissani. Ranskan kokoinen muovipulloista ja -pusseista koostuva lautta seilailee Tyynellämerellä. Meren eläimet ja linnut sotkeutuvat näihin muoviansoihin ja nääntyvät kuoliaaksi. Mikromuovi, pieniksi hiutaleiksi hajonnut muovi, on vallannut meret ja kalanpoikaset syövät mieluummin sitä kuin planktonia. 95 %:lla merilinnuista on muovia ruoansulatuselimissään. Linnut kuolevat vähitellen nälkään, koska ravinto ei mahdu niiden mahoihin. Klikkaa videolinkkiä, jos et usko.

 https://www.youtube.com/watch?v=dAL9Xvrg3hI

PS Olette varmaan lukeneet, että tulevaisuudessa normikansalainenkin voi tulostaa kotonaan muovista käyttöesineitä. Jotakin hyvääkin siis näköpiirissä. Tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu tässä ja nyt. Käytetään siis omia kasseja ja pakataan vihannekset ja hedelmät paperipusseihin.