Joy in memoriam

Ottopoikani Joy oli luppakorvainen ja mantelisilmäinen virolaispoika. Entinen omistaja oli jättänyt sen eläinlääkärille, josta se toimitettiin löytökoirien tarhaan. Kyselin koditonta koiraa ensin Helsingin eläinsuojeluyhdistykseltä, joka ei kuitenkaan ollut halukas luovuttamaan koiria kerrostaloon. Onneksi löytyi Joy Pelastetaan koirat -sivuston kautta. Välittäjä kertoi Joyn olevan sillä hetkellä ainoa mahdollinen koira minulle. Netissä olevan kuvan perusteella en aluksi ollut kovin innostunut juuri tästä koirasta, mutta tavatessamme huomasin heti, että koira olikin kaunis. 

Kiireisiini vedoten yritin siirtää koiran noutamisen myöhemmäksi, mutta syksy oli jo pitkällä, ja välittäjä muistutti, että koiralla alkaa olla vilu ulkotarhalla. Niinpä lähdin matkaan ja hain Tsoikan Tallinnasta. Jo satamassa sain esimakua koiran kriittisestä suhtautumisesta lajitovereihinsa. Joylla oli tapana ilmaista täysin perustelemattomat mielipiteensä muista koirista haukkumalla ja ärhentelemällä. Tottumattomana koiranomistajana minulla oli täysi työ pitää hihnasta kiinni. 

Kotiin saavuttuamme näytin koiralle hankkimani korin, johon Tsoikka sen enempiä ihmettelemättä käpertyikin. Koiran kori oli ensimmäisenä yönä sänkyni vieressä, mutta aamulla herätessäni koira ei ollutkaan korissaan. Löysin sen eteisestä makaamassa tassut ovelle päin ikään kuin odottamassa, että milloinkahan tästä paikasta lähdetään eteenpäin. Eihän tämä kuitenkaan ole minun kotini. Siirsin korin eteiseen, ja sanoin koiralle, että tämä on nyt sinun kotisi ja korisi, ole hyvä. Siitä lähtien koira viettikin korissaan suurimman osan ajastaan. 

Joy oli aiemmin ollut perheessä, ja se oli sisäsiisti ja käyttäytyi hyvin kotona. Pöydät se kiersi kaukaa, jottei vahingossa vain rikkoisi mitään. Ei mennyt kauan, ennen kuin tajusin, miten helppoa koiraa onkaan rakastaa. Aamuisin se tuli herättämään minut, ja joskus puoliunisena hätkähdin märkää kuonoa käsivarrellani. Koskaan koira ei kuitenkaan herätellyt liian aikaisin. 

Oman pedin lisäksi syli oli Tsoikalle turvallinen paikka. Aina en telkkaria matalassa tuolissa katsoessani olisi halunnut koiraa karvoittelemaan vaatteitani, mutta yleensä havaitsin pian, että joku yrittää mahdollisimman huomaamattomasti hivuttautua syliini. Sylikkäin katsoimme ja haukuimme myös uudenvuoden ilotulitukset. Jouluista Joy piti, koska silloin sai lahjoja. Palatessani muilta puuhiltani huomasin kuusen alla olevien lahjapakettien availun alkaneen ilman minua. Lahjat avattuaan Joy tuli henkilökohtaisesti kiittämään. 

Hylkäämis- ja tarhakokemuksista varmasti johtui, että Tsoikka oli epävarma itsestään. Toisille koirille ärhentely jatkui, eivätkä edes opinnot yksityisopettajan johdolla juurikaan muuttaneet sen käytöstä. Ystäviä löytyi lähinnä pienemmistä koirista, joita se ei kokenut uhkaaviksi. Nämä harvat ystävät olivat sitäkin rakkaampia, eikä riemulla kohdatessa ollut rajoja. 

Joy oli viisivuotias tulleessaan minulle. Alkuvuosina sillä oli runsaasti energiaa; olihan se mies parhaassa iässään. Koirapuistossa juostiinkin sellaista vauhtia, että ymmärsin, että koirasta olisi varmasti tullut kilpaurheilija, jos sitä olisi valmennettu ajoissa. Valitettavasti sairaudet ja lopussa sokeus hidastivat pojan menoa. Eläinlääkäreitä Joy vihasi, mikä ei ollut mikään ihme: olihan se kerran jätetty eläinlääkäriin. Lääkärikäynnit olivatkin aikamoinen äänikoettelemus kaikille paikalla olijoille. 

Tsoikka rakasti huomioiduksi tulemista. Jos lenkillä vieras ihminen tuli silittelemään ja ihailemaan sitä, poika oli onnessaan. Joskus pääsi käymään niin, että joku lapsi tuli muitta mutkitta halimaan sitä, eikä koira ollut moksiskaan. Silti suosittelen kaiken varalta lasten vanhemmille, etteivät he anna lasten silittää kysymättä vieraita koiria. 

Tsoikalla oli myös omat erityisen rakkaat ihmisensä, joita se tervehti hyppimällä ja juoksemalla niin, että sen pieni sydän oli pakahtua. Erittäin suuri ilonaihe oli ruoka, jota ei yksinkertaisesti voinut syödä tarpeeksi. Joskus leipoessani tunsin jonkun tuijottavan takanani: koirahan se siellä tapitti mantelisilmillään kuola leukapielistä valuen. Jo ensimmäisenä syksynä huomasin, että Joy keräili metsälenkeillä kuivuneita mustikoita. Sitä ei myöskään tahtonut saada irrotetuksi mustaviinimarjapensaasta, josta se nappaili makeita herkkuja suuhunsa. Marja-ajan mentyä pihalta löytynyt edellisvuoden homehtunut luumukin saattoi pelastaa päivän: sen kivi kun raksui niin mukavasti hampaissa.

Ruoka oli se, millä koiraa saattoi helposti motivoida. Vaikka vesi ja turkin kastuminen olivat sille inhon aihe, se jonotti kylpyhuoneeseen pääsyä, koska tiesi, että suihkun jälkeen saa nameja. Koirilla on yleensä karvanlähtö keväisin, mutta Tsoikalla se oli 365 päivää vuodessa. Pestynä ja harjattuna sen turkki oli kiiltävä ja silkinpehmeä. Tsoikalla oli erittäin arat tassut, jotka eivät sietäneet lunta ja pakkasta. Niinpä sen oli pakko pitää talvella tossuja, jotta ulkoilu onnistuisi. Vastaantulijoita neljässä jalassa vilkkuvat puna-mustat tossut huvittivat, ja koira sai kuulla, ettei se ole katu-uskottava.  

Joy oli oma itsensä ja persoona isolla alkukirjaimella. Se oli minulla kahdeksan vuotta. Päätin jo varhain, että kun tulee Joyn aika lähteä, sitä ei viedä eläinlääkäriin, vaan lääkäri saa tulla antamaan pistoksensa sen kotiin. Tsoikka siirtyi koirien taivaaseen kesällä 2016. Siellä se varmasti nytkin viipeltää viheriäisillä niityillä ja käy aina välillä portilla esittämässä perustelemattomat mielipiteensä sisäänpyrkijöistä.