Palanen parempaa maailmaa

Eräs tapaus kouluajoilta on syöpynyt mieleeni. Uskonnonopettaja herätteli luokassa keskustelua kehitysavusta. Sympaattinen – mutta jostain syystä kiusattu – tyttö nosti kätensä ja sanoi, että tällainen apu on kuin pisara valtameressä ja siihen käytetyt rahat hukkaan heitettyjä. Opettaja suuttui ja korotti ääntään arvostellen tytön mielipidettä. Edessäni istunut myöskin sympaattinen poika -  yksi kiusaajista – räjähti kovaääniseen nauruun. Ihmettelin, mitä hän nauraa, koska tiesin hänen olevan täsmälleen samaa mieltä. Eiköhän meistä useimmista ainakin joskus tunnu siltä, että kaivoon heitetty vesi ei siellä pysy? Kun ympärillä on niin paljon kärsimystä ja tuskaa, saattaa yksilön kannalta olla järkevää vain sulkea silmänsä ja korvansa.

 

Asia aktualisoitui minulle joulun alla Facebookissa, jossa Punainen Risti vetosi ihmisiin hätäavun toimittamiseksi Jemenin sodasta kärsiville lapsille. Empatian ilmausten sijaan ilmoituksen alle kertyi sitä ja Punaisen Ristin toimintaa yleisemminkin kritisoivia kirjoituksia. Eläkeläismummo äityi sitä, että järjestö on aina vetoamassa pienellä eläkkeellä kituvien kukkaroon. Kannanotto sai runsaasti tykkäyksiä. Se veti mukaan myös muita arvostelevia kirjoituksia: linkkejä videoihin, joiden piti todistaa, että Jemenissä on pulleita lapsia, viittauksia Suomen köyhiin, joita kukaan ei auta, epäilyjä Punaisen Ristin rahankäytöstä, leveästi elelevistä työntekijöistä tai yhteyksistä paikalliseen mafiaan. Olin hämmentynyt, koska mieleeni ei ollut tullut, että kansainvälinen, maailman ehkä arvostetuin hyväntekeväisyysjärjestö, joka puolueettomasti auttaa ihmisiä ympäri maailmaa – myös Suomessa – joutuisi tällaisen epäluulon kohteeksi.

En tiedä, elämmekö totuuden jälkeistä aikaa - ehkä pikemmin puolitotuuden. Väärinkäytökset, joita kaikkialla aina myös ilmenee, tulee paljastaa ja korjata. Tietyt poliittiset suuntaukset ovat kuitenkin jo pitkään käyttäneet kaikkia mahdollisia tilanteita hyväkseen luodakseen epäluulojen ilmapiiriin. Kun kaikkea ulkopuolista on syytä epäillä, jäljelle jää vain oman kukkaron ja lähipiirin suojeleminen. Kaikkein säälittävintä on, että pitää yrittää rationalisoida omaa haluttomuuttaan auttaa. 

Valtaosa ihmisistä on kykeneviä tuntemaan empatiaa. Eri asia on, käytämmekö tätä kykyä ja kuinka sen kanavoimme. Ihmisten herkkyys tuntea toisen olion tuskaa vaihtelee. Itseäni kuvailisin tässä suhteessa melko herkäksi. En tiedä, johtuuko tämä geeneistä vai niistä koettelemuksista, joita elämä on minulle järjestänyt vai olenko ehkä uudestisyntynyt sielu, jonka pitäisi yrittää hyvittää täällä aiemmassa elämässään tekemiään julmuuksia. Sen kuitenkin tiedän, etten itse ole missään vaiheessa tehnyt tietoista päätöstä olla juuri tällainen. Sattuma on ohjaillut myös sitä, mihin empatiani suuntaan. 

Uskon oikeudenmukaisuuteen, ja se on nähdäkseni myös ainoa mahdollinen rationaalinen valinta. Edes ne, jotka eivät halua laajentaa empatian piiriään omiensa ulkopuolelle, eivät tosiasiassa nauttisi elämästään maailmassa, jossa hallitsematon köyhyys ja kurjuus vallitsisivat. On rationaalista yrittää pienentää kärsimyksen määrää. Jos emme niin tee, seurauksena saattaa olla levottomuudet ja epävakaa yhteiskunta ja maailma.

Mitä suurempi samankaltaisuus, sitä suurempi empatiamme myös yleensä on. Välitämme läheisistämme, muista suomalaisista tai ihmisistä ylipäätään. Ihmisen ymmärrys oikeudenmukaisuuden piiriin kuuluvista myös onneksi laajenee. Tänään monet meistä ymmärtävät, että muutkin eläimet ovat tuntevia olentoja, joita meillä ei ole mitään oikeutta kohdella julmasti.  

Tavoitteena täytyy olla kaikille parempi maailma, ja itse asiassa olemmekin jo edistyneet monella rintamalla. Hyväntekemistäkin silti tarvitaan jatkuvasti. Ei pidä lannistua siitä, että minkä yksi ihminen kykenee rakentamaan, sen toinen ehkä pystyy tuhoamaan. Kärsimyksen määrä ei ole vakio; sitä voi ja pitää pienentää. Tehtävä ei ole mahdoton, vaikka kykenisimmekin auttamaan vain vähän. Maailma ei koskaan tule valmiiksi, eikä kukaan voi ottaa vastaan kaikkea kärsimystä. Ainoaa paitaa päältään ei kannata antaa; se ei lopulta hyödytä mitään. Kärsimykseltä ei silti saa ummistaa silmiään. 

Tällä kertaa vetoan taas Romanian koirien puolesta. 30:n euron lahjoitus yhden koiran sterilointiin saattaa ehkäistä 67 000:n koiran kärsimyksen. Näin monta uutta koiraa pystyy yksi narttu ja sen jälkeläiset tuottamaan kuuden vuoden aikana. Annan pienestä eläkkeestäni joka kuukausi 30 euroa yhden koiran sterilointiin. Mielelläni auttaisin toki enemmän, mutta se ei ole mahdollista. Mikäli laskuni pitävät paikkansa, säästän vuodessa 804 000 koiraa kodittomuudelta, kylmyydeltä, sairauksilta ja nälältä. Tämä pieni summa ei siis ole mennyt Kankkulan kaivoon. 

Rescueyhdistys Kulkurit ry:n tilinumero on FI73 1029 3000 3566 41. Steriloinnin viitenumero: 2299.